50-50%

Katottiin Jonin kanssa viime yönä leffa 50-50. Leffa oli mulle aivan kammottavan ahdistava, ärsyttävä ja mikä todella harvinaista mulle, tuli oikeen sellanen katkera olo. Elokuva kertoo nuoresta miehestä joka lähes täydellisistä eämäntavoistaan ja tapaturmanvälttelystään (hän ei mm. omista ajokorttia) huolimatta sairastuu vakavasti syöpään. Elokuvassa nähdään miten miehen tyttöystävä ei pysty eämään sairastuneen poikaystävänsä kanssa ja alkaa pettää tätä ja he eroavat,  miten miehen paras ystävä alkaa käyttää kaverinsa sairautta saadakseen naisia ja miten miehen äiti dramatisoinnillan pilaa välit poikaasa. Leffa ois ollut hyvä ja mukavaa katsottavaa, ellei se olisi ollut niin...ahdistava.

Mulla on 18 vuotiaana diagnosoitu sairaus jonka sanottiin "vaikuttavan elämänlaatuuni koko elämäni ajan". Siitä ei tule koskaan parantumaan mutta lääkityksen avulla voin elää lähes samanlaista elämää kuin normaalit ihmiset. Ensimmäisen shokin ja pienen nieleskelyn jälkeen mieleni tulvi ajatuset siitä, että miksen muka ole "normaali" tai että miksi mun pitäisi lääkkeiden avulla tavoitella samanlaista elämää kuin kaikilla muillakin on. Olin kuitenkin jo oppinut elämään itseni kanssa sellaisena kuin olen, ja yhtäkkiä persoonallisuuteni oli sairaus joka pitäisi korjata lääkkeillä. Lääkkeitä kokeilin paljon erilaisia ja kauan, mutta ne yleensä vain pahensivat oloani tukemalla sitä ajatusta että todellakin olen persoonallisuushäiriöinen ja lopulta lääkkeiden väärikäyttöön.
Kävin läpi myös sen, miten minun piti lohduttaa läheisiäni, yhden täyden kieltämisen sairauttani kohtaan ja monen monta hylkäystä sillä yhtäkkiä olikin muiden silmissä muka joku muu ja muhun piti jotenkin suhtautua! :O Elokuvassa oli paljon samaa mitä len itse käynyt läpi sairastuttuani, juurikin nämä lohduttamiset, kieltämiset ja hylkäykset. Silloin alkoi melkeimpä ihan itkettää.
Katkeruus kuitenkin oli ihan uus tunne, jonka tuo syöpä aiheinen leffa aiheutti. Ajattelin että miten epäreilua on se, että jotkut hetken elää siinä pelossa ettei leikkaus onnistukaan, mutta leikkauksen jälkeen voi taas elää terveenä mikäli selviää. Elokuvassa mies ei kemoterapiasta huolimatta parantunut ja viimeinen operaatio oli lekkaus, joka kuitenkin päättyi hyvin.
Mulla taas on jatkuva kuoleman pelko ja sillä ei ole mitään takarajaa kuten vaikka se leikkauspäivä. Saatan spykoosissa joutua onnettomuuteen, väärikäyttä lääkkeitä ym. enkä todellakaan halua sitä itselleni saati läheisilleni. Masentuneisuus ja ärtyisyys johtuu mulla eniten siitä, että olen pettynyt itseeni siinä osin etten saa täysin kontrolloitua itseäni. Olen pettynyt tseeni sillä en jaksa samalla tavalla kuin muut ja tarvitsen paljon aikaa kaikkeen, kuten vaikka toipumiseen.
Elokuvassa suurimman tunnepurkauksen kuitenkin aiheutti kohtaus, jossa mies päästi irti kaikesta ja romahti täysin ystävänsä autoon. Itse koen todella usein samanlaista. Siihen ei kyllä pääse mikään väliin ja se on todella raskasta, saatan kyseisen jälkeen nukua kymmenenkin tuntia. Monet ihmiset eivät sitä tunnetta ymmärrä ja kysyvät että ootko vihainen vai surulline ja vastaan etten kumpaakaan, kaikki vaan lakkaa olemasta ja alkaa olemaan yhtä aikaa, ei mun kaltasen pienen ihmisen pää kesktä sellaista.

Olen kuitenkin luonteeltani (joka aina välillä sairauteni välistä pilkottaa) avoin ja positiivinen, eteenpäin pyrkivä ihminen. Sen takia minua on joskus lakattu hoitamasta, koska eihän masentunut ihminen voi olla koskaan iloinen tai ulospäinsuuntautunut, saati sitten suunnitella tulevaisuuttaan. Voin sanoa, että jos nyt tää koko elämä tulee olemaan tätä paskasairautta ei sitä aina jaksa olla naama norsunvitulla, kyllä synkistelyyn ja itsemurhaamiseenkin kyllästyy ja pitää välillä keksiä muuta. Mullahan lopetettiin yksi hoitojaksokin sen takia että olin yleensä hyvällä tuulella ja ryhmäterapiassa lähinnä vain kuuntelin. Aikalailla kaikki muut potilaat olivat burn outin kokeneita, luulosairaita tai "väliaikaisesti" masentuneita, joiden avuntarve oli todella akuutti. Minä, joka olin jo sinut itseni kanssa (ja olen hyvin kiinnostunut aina toisten ihmisten vaivoista ja diagnosoinnista) varmasti erotuin edukseni, väärällä tavalla.

Olen myös mahdottoman huono pytämään apua, kertomaan kun on huono olla ja varsinkin jos on hätä, silloin menen lukkoon täysin. En edes jaksa laskea, kuinka monta kertaa mun kanssa on vaan luovutettu ja mulla on itsellänikin jatkuvasti itsestäni sellainen olo että "Fine, jos ei kukaan muukaan, niin en minäkään". Mutta koska en ole ikinä ollut luovuttaja tyyppi, olen aina näyttänyt niille jotka kanssani on luovuttaneet, että mihin pystyn ilman heidän olematonta apuaan/epäilyksiään. Olenkin viimeaikoina todennut se, että parempi ilman apua, kuin kesinkertasella ja toinen posi käännetyllä avulla. Yleensä tajuan milloin apu ei ole tarvitsemaani, vaikka kaikki aina väittää ettei sairas (varsinkaan masentunut) tiedosta avuntarpeensa laatua. Mulle tosin kertoo aika paljon avun laadusta se, että lääkäri jonka luo mut passitetaan lääkkeiden väärinkäytön jälkeen antaa mulle 100kpl ukahtamislääkkeitä ja tietaa perää "kylä  sä voit nää kaikki syödä, mut et sä siihen kuole!". Olen mielummin ilman tuollaista "apua".

Katkeruuteen palatakseni, en tietenkään vähättele kenenkään muun sairautta, tai sano että syöpä ei ole mitään verrattuna mun kärsimyksiin. En. Sanon vain, että kateelliseksi vetää.

Anteeksi ja kitos taas, tällasiat ajatusta/oloa vaan ei jokapäivä ihan vaan leffaa kattomalla synny :O
Älkääkä pelästykö, kaikki on täällä tällähetellä paremmin kuin hyvin, kiitos taas lääkkeettömyyden :)

Tähän loppuun mut ainakin pysäyttävä Mariskan biisi:

"Kuolema on kalamies, se nuotallansa saalistaa osaamatta erottaa.

Ootko valmis lähtemään mikä kesken sulta jää, onko jotain tärkeää?"