Meille muutti kotihoitoon Kissojen suojelu KISU ry:n katta kaksi pikkuista kissaa.
Voit lukea asiasta lisää täältä.
Mulla oli se työhaastattelu tänään sinne Popmasterssille, jonka väliaikaiset sivut löydät tästä. Olin noiden uusian tulokkaiden takia nukkunut vain noin 3 tuntia, ja mua jännitti sen takia hirveästi. Hain siis karaokejuontajan paikkaa. Haastattelu oli Tesomalla, ja kesti noin 10 minuuttia. Se oli mulle todella omituinen tilanne, sillä olen totunut puhumaan aika paljon työhaastatteluissa. Mua ei kuitenkaan haasateltu ollenkaan, kysyttiin vaan että onko mulla ajokorttia, ai ei no voi pahus harmi. Mitä teen nyt, oonko koulussa tai töissä ja sopiiko mulle anniskelupasikoulutus 11.10. Oikeestaan en puhunut melkein mitääm, haastattelija kertoi firman toiminnasta ym, ja sanoi vain että haluaa vaan nähdä kaikki hakijat. Kätteli kiitti ja sit pääsin lähtemään kotiin. Tyyppi oli kyllä tosi mukava, mutt amitä voikaan toiselta kissaihmiseltä olettaa :D Kerroin että voin olla hiukan hermostunut, mutta se johtuu vain kahdesta kissanpennusta je kerroin lyhyesti mikä on homman nimi. Hän sitten hymyili ihanasti, otti puhelien saesiin ja näytti mulle oman kissansa kuvaa. Iso mustavalkoinen kissa retkotti selällään sohvalla, NIIN SULOINEN <3 Hän snoi vielä kissojen olevan lämpöinen asia ja että on todella kissaihminen :)
Menin sinne Tesomaan Jonin kyydillä, mutta koska Jonilla oli kiire kouluun se ei kerinnyt odottaa mua. Tulin siis bussilla hervantaan, ja mikä ihaninta 13 kukee just sen liikekeskuksen ohi siellä Tesomalla jossa olin ja pääsin Hervantaan vaihtamatta bussia. Matka tosi kesti sen tunnin. Mulla oli myös mukavaa matkaseuraa keskustaan asti, sain oikein esittelykierroksen pispalasta ym. oli kyllä ihana täti. Sanoi myös pitävänsä mulle peukkuja työn suhteen :D
Hervannassa sitten kävin apteekissa hakemassa Nutriplus-geeliä ja M&M:ssä ostamassa kissanpennuille tarkoitetuja kuivaraksuja. Ostin myös pikästä aikaa Kinder bueno patukan, ja se oli superhyper hyvää!
Kun pääsin kotiin, niin Jon oli alkanut laittaa karjaanpaistia ja mä pääsin päikkäreille kun oltiin kissunpenut saatu pois kuivauskaapista :D
Saas nyt nähdä mit nyt tapahtuu...voi jopa olla että sovittu Turunreissu peruuntuu noiden kissojen takia. Mutta ei se mitään, ne ovat niin ihania, että teen niiden puolestä mitä vaa. Kun näin sen toisen, pienen ruskeakuvioisen 8 viikoisen pennun, luulin että sydämeni räjjähtää! Oli se niin suloinen ja kaunis :3
28.9.2012
18.9.2012
"Välillä on hyvä käydä pohjalla...
Siten on pohjaa mistä ponnistaa." - Tuntematon
Olis kyllä jo sen verran sitä ponnistus pohjaa tässä kerätty, et kohta vois alkaa ponnistelemaan...
Mua oikeen harmittaa päivittää bogia, koska mulla ei ole mitään muuta koskaan ku valittamista.
En saanu sitä työpaikkaa, torstai aamu 9 soi puhelin ja sanoivat etten tullut valituksi, koska muut olivat niin paljon potentiaalisempia. Mulle ei tuu rahaa mistään joten joudutaan elämään jonin opintotuella. Kohta se varmaan heittää mulla vesilintua, musta kun ei ole mitään hyötyä saati sitten iloa. Mut empä sitte tiiä mihin menisin. Mä en jaksa yhtään mitään tai ketään, kohta lopetan yrittamisenkin, on niin tukehtunut olo jotenkin. Joka päivä pelkään että tapan isteni.
Jaffan kanssa on onneksi alkaniut menemään ihan ok, se saa jaloitella vähintään 4 tunia päivässä ja touhuilen sen kanssa aika paljon kaikkea, joten se ei sureta enää niin paljoa.
Jon ei oo laittanu mulle niitä kuvia mitä lupasin saariretkestä ja häistä, joten saatte olla ilman. Tokkopa niitä viittis kukaan kattella.
En oo nukkunu nyt kuukauteen ku sellasia 3-4 tunnin yöunia ja nekin on sellasta ällöttävää hikistä edestakaspyörimistä jonkun ahdistavan unen ja valveilla olon välistä. En oikeen senkään akia jaksa keskittyä mihinkään tai jaksa alottaa mitään kovin suurta. Päivittäin mä täällä hiukan siivoa ja välillä pesen pyykkiä, mutta siinäpä se.
Aloin pelata pitkästä aikaa pokmonia (RED), mutta sekin jollain tapaa vaan ärsyttää.
Koitin hakea myös eläinsuojeluyhdistykselle kissojen ensihoito kodiksi...mut se tyssäs siihen ettei ne hoida esim. loisia niistä kissoista pois ennenku tulisivat hoitooni...joo, yhdistys maksaa hoitokissan lääkkeet, mutta mä joudun maksamaan omien kissojeni lääkkeet ja loishäädöt jos niille tuleekin jotain, eli turha unelma sekin.
Ja seuraava vaiva ja murhe on:
Mun syömishäiriö on karannut käsistä...lihoon silleen ehkä 3 kiloo kuukaudessa koska syön ahsitukseeni ja stressiini. Ja paniikkihäiriöön. Ja se EI ole mitään "tunnesyömistä" vaan sellanen tunne että kuolen jos en nyt syö...joskus saatan keittää makaronia, joskus syön leipää mutta joskus siihen ei auta mikään muu kuin se että saa mahdollisimman nopeasti ja paljon. Ja sitten syön myös silloin kun mua pelottaa että taas tulee samanlainen tunne joten pidän nälän jatkuvasti loitolla...hohhoijaa. Lääkärin ainoo apu tähän oli "älä osta kotiin mitään ylimäärästä syötävää"...kun se paniikki sikee, mä syön vaikka jauhoja tai makarooneja raakana.
Ja koska me eletään Jonin rahoilla, Jon myös päättää mitä ostetaan, enkä mä ees kehtaa enää pyytää mitään. Saatan myös kyseisessä mielihäiriössä syödä lääkkeitä sen ruoan sijaan, ja aina epäillään että oon yritänyt tehdä itsemurhaa. Ja kun sitten selitän että ei kun mulla on paniikkihäiriön oireena pakkosyöminen, mulle sanotaan että syömishäiriöt on asia erikseen. Taas lääkärit jotka ei ole mua koskaan ennen nähnyt tuntevat mut paremmin ja kertovat miten toimin missäkin tilanteessa ja miksi olen tehnyt milloin mitäkin. VOI KRISTUKSEN VITTU!
Olen jo lopettanut avun hakemisen sekä masennukseeni, ahdistukseeni ja syömis- sekä unihäiriööni. Olkoot, minä en ala minkään pilipalipaskalääkäreiden kanssa tappelemaan!
Nyt alkaa ärsyttää tää kitinä ja marina, meen vaikka nukkuun, kellokin on kohta 5 aamulla!
Olis kyllä jo sen verran sitä ponnistus pohjaa tässä kerätty, et kohta vois alkaa ponnistelemaan...
Mua oikeen harmittaa päivittää bogia, koska mulla ei ole mitään muuta koskaan ku valittamista.
En saanu sitä työpaikkaa, torstai aamu 9 soi puhelin ja sanoivat etten tullut valituksi, koska muut olivat niin paljon potentiaalisempia. Mulle ei tuu rahaa mistään joten joudutaan elämään jonin opintotuella. Kohta se varmaan heittää mulla vesilintua, musta kun ei ole mitään hyötyä saati sitten iloa. Mut empä sitte tiiä mihin menisin. Mä en jaksa yhtään mitään tai ketään, kohta lopetan yrittamisenkin, on niin tukehtunut olo jotenkin. Joka päivä pelkään että tapan isteni.
Jaffan kanssa on onneksi alkaniut menemään ihan ok, se saa jaloitella vähintään 4 tunia päivässä ja touhuilen sen kanssa aika paljon kaikkea, joten se ei sureta enää niin paljoa.
Jon ei oo laittanu mulle niitä kuvia mitä lupasin saariretkestä ja häistä, joten saatte olla ilman. Tokkopa niitä viittis kukaan kattella.
En oo nukkunu nyt kuukauteen ku sellasia 3-4 tunnin yöunia ja nekin on sellasta ällöttävää hikistä edestakaspyörimistä jonkun ahdistavan unen ja valveilla olon välistä. En oikeen senkään akia jaksa keskittyä mihinkään tai jaksa alottaa mitään kovin suurta. Päivittäin mä täällä hiukan siivoa ja välillä pesen pyykkiä, mutta siinäpä se.
Aloin pelata pitkästä aikaa pokmonia (RED), mutta sekin jollain tapaa vaan ärsyttää.
Koitin hakea myös eläinsuojeluyhdistykselle kissojen ensihoito kodiksi...mut se tyssäs siihen ettei ne hoida esim. loisia niistä kissoista pois ennenku tulisivat hoitooni...joo, yhdistys maksaa hoitokissan lääkkeet, mutta mä joudun maksamaan omien kissojeni lääkkeet ja loishäädöt jos niille tuleekin jotain, eli turha unelma sekin.
Ja seuraava vaiva ja murhe on:
Mun syömishäiriö on karannut käsistä...lihoon silleen ehkä 3 kiloo kuukaudessa koska syön ahsitukseeni ja stressiini. Ja paniikkihäiriöön. Ja se EI ole mitään "tunnesyömistä" vaan sellanen tunne että kuolen jos en nyt syö...joskus saatan keittää makaronia, joskus syön leipää mutta joskus siihen ei auta mikään muu kuin se että saa mahdollisimman nopeasti ja paljon. Ja sitten syön myös silloin kun mua pelottaa että taas tulee samanlainen tunne joten pidän nälän jatkuvasti loitolla...hohhoijaa. Lääkärin ainoo apu tähän oli "älä osta kotiin mitään ylimäärästä syötävää"...kun se paniikki sikee, mä syön vaikka jauhoja tai makarooneja raakana.
Ja koska me eletään Jonin rahoilla, Jon myös päättää mitä ostetaan, enkä mä ees kehtaa enää pyytää mitään. Saatan myös kyseisessä mielihäiriössä syödä lääkkeitä sen ruoan sijaan, ja aina epäillään että oon yritänyt tehdä itsemurhaa. Ja kun sitten selitän että ei kun mulla on paniikkihäiriön oireena pakkosyöminen, mulle sanotaan että syömishäiriöt on asia erikseen. Taas lääkärit jotka ei ole mua koskaan ennen nähnyt tuntevat mut paremmin ja kertovat miten toimin missäkin tilanteessa ja miksi olen tehnyt milloin mitäkin. VOI KRISTUKSEN VITTU!
Olen jo lopettanut avun hakemisen sekä masennukseeni, ahdistukseeni ja syömis- sekä unihäiriööni. Olkoot, minä en ala minkään pilipalipaskalääkäreiden kanssa tappelemaan!
Nyt alkaa ärsyttää tää kitinä ja marina, meen vaikka nukkuun, kellokin on kohta 5 aamulla!
5.9.2012
Asiaa
Vakavaa ja vähemmän vakavaa.
Vakavat ensin. Olin työhaastattelussa maanataina ja meni silleen...normaalia hunommin. Olen normaalisti todella itsevarma, enkä anna vieraiden ihmisten vaikuttaa suoritukseeni, mutta nyt kyllä meni NIIN pieleen ettei toista :(
Kaikki muut olivat tyyliin tradenomeja hienoimmasta päästä ja muutenki, tuntu että niillä on paljon parempi pohja työhön ku mulla, mut todellisuudessa mulla on varmaan enemmän asikaspalvelukokemusta, mutta en oikeen osannut tuoda omia asioitan julki. Mua myös alkoi jännittää, koska minua avastapäätä istuva tyttö vapisi ja tärisi kauttaaltaan aina kun puhui. Mua hermostuttaa sellanen ihan hemmetisti, kun joku muu alkaa ihan näkyvästi jännittämään ja panikoimaan. Puhuin myös omaan tyyliini hiukan silleen kevyesti, enkä kauheasti kehunut itseäni...muut kehuvat otsensä maasta taivaaseen...sanoin myös ihan rehellisesti senkin etten välttämättä tule kaikkien kanssa toimeen, mutta se ei koskaan ole vaikuttanut työhöni, ja että pidän oman ja työkavereiden henkilkohtaiset asiat työstä erillään. Kaikki tietty sen jälkeen ylistivät kuinka hyvin tulevat toisten ihmisten kanssa toimeen...
Musta vielä sellasseella kummallisella tavalla tuntu, että ku puhuin, ni se haastattelija ei olisi millään halunnut kuunnella vaan oli jo hiukan sen jälkeen kun alotin vastata kysymykseen silleen: "Joo'o, no entä sitten Jenni, mitä mieltä oot?". Jäi aika tympeä kuva, mutta toivottavasti saan sen paikan. Huomenna sanoivat soittavansa. Oon jo valmistautunu siihen et sanovat että en pääse, joten hirveenä pettymyksenä/yllätyksenä se ei tuu. Harmittaa niin paljon vaan se haastattelu, että voinkin olla kaikessa näin huono :(
Huonona olemisesta tulikin mieleen yksi tosi raskas juttu. Mulla ja Jaffalla ei oikeen meen hyvin. Se alko siinä noin kuukausi sen jälkeen kun meille tuli, ni hyökkäileen mun kimppuun ihan ilman syytä. Se puree yhtäkkiä tosi kovaa (yleensä kädestä) ja jatkaa sen jälkeen olemistaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Jaffa on jo todella iso ja voimakas ja käy mun kimppuun poikkeuksetta joka kerta kun menen sen huoneeseen ja pelkään sitä ihan oikeasti. Silloinkin puree heti ja kovaa kun koitan ottaa kiinni/syliin. En enää tiedä mitä teen, en pysty hoitamaan poikaa lainkaan ja asia ahdistaa mua jokapäivä ihan itkuun asti. En tiedä yhtään mitä oon tehny väärin, sillä mulla ei oo aikasemmin ollu kania (siis omaa). Tullessaankin se kyllä oli vilkas, eikä paljoa välitelyt musta, mutta aattelin sen vaan johtuvan siitä että kanilapsesta on mukavampi touhuta ku ihmetelä ihmisiä. Olin sen kanssa joka päivä monta tuntia, joskus vaan istun samassa huoneessa ja luin, joskus tein sille leikkitoreja ym. kivaa.
Toivon niin paljon että se rauhottuis, mutta eihän sekään auta mitään jos pelkään sitä. Oon nyt tosissani miettinyt luopumista ja jos Jaffasta luovun, ei tähän taloon astu enä yhtäkään jyrsijää tai kania saati mitään muutakaan terraariossa/häkissä/missän muussakaan raatussa tilassa elävää eläintä joka vaatii huomiota!
Mulla oli rottien kanssa kaikken suurin ongelma se, että mua ahdisti ja harmtti että eläin saa huomiota, liikuntaa ja aktiviteettejä sillon kun mä päätän sitä antaa. Ihan eri on esim. kissojen kohdalla, ne hakee huomiota just sillon ku tuntuu siltä, pyytää leikkimään sillon ku tuntuu siltä ja menee omiin oloihinsa kun haluavat omaa rauhaa. Tästä syystä musta tuntui etten ole tarpeeksi hyvä rotille, ja niiden olot stressasi mua niin paljon, että päätin antaa ne kotiin jossa niistä pidetään oikeanlaista huolta.
Mutta niin, toisin kävi :`(
Minna jolle rotat "myin" (ei koskaan maksanut rotista, häkistä, tarvikkeista eikä ruoista mitään) jaksoi pitää rottia kuukauden. Kun sitten kuukauden jälkeen kysyin että missä maksu viipyy, hän ilmoitti luopuvansa rotista, johtui kuulemma naapurien valituksista hajusta. Sanoin sitten, että tuun hakeen ne, jolloin se sano löytäneensä jonku uuden kodin niille kaverinsa luota, jolla on ollu aiemminki rottia. Sanoin sitten että ok, mutta et haluan sen kaveri puh numeron jolle menevät ja että jos kaveri ei pystykkään ottaa rottia ni ne voi palautua mulle ihan koska vaan. No, käykin sitten Emmin kautta ilmi, että tää kys Minna kaveri joka oli ottamassa rottia (mukamas) olikin tyyppi jolla ei ole rottia koskaan ollukkaa, eikä todellakaan ollut varma ottaako rottia vai ei. Tämän jälkeen soitin ja vietsitin ahkerasti mutta vastausta ei tullut. Emmi ilmoitti sitten vielä myöhemmin että Petsiessä on myynti ilmotus pojista. Sillon suutuin ihan tosissaan ja sain tulenkatkuiseen viestiini vain vastaukseksi että se on laitettu ennen kuin oli taas saanut uuden ostaja kandidaatin ja aikookin pitää rotat itse jos ei hajuvalituksia enää tule. Sen jälkeen olen mutaman kerran lähettänyt viestä, mutta vastausta ei kuulu, liekö sitten tahallsta vai ei. Saattaa olla että Minna pelkää että penään rahojani, 100e hän lupasi rotsita ja isosta lintuhäkistä ja kaikista tarvikkeista maksaa. Sain sitten kesäkuussa tietää että rotat eivä enää Minnalla ole, ja kukaan ei tiedä mihin ovat päätyneet. HARMITTAA NIIN PLAJON! Pojat olivat mulle kuitenkin tärkeitä, ja aluaisin tietää kuulumisia, mennä jopa katsomaan niitä, mutta eipä onnistu.
Jos joku tietää missä Rasse, Jesse ja Eka on, ilmottakaa! KIITOS!
Olikohan vielä muuta...hmm...en tiedä, kaikki vaan stressaa ja ahdistaa niin paljon koko ajan. Tuo Jaffan tilanne ei ainakaan auta asiaan yhtään, en pysty olemaan kotona itkemättä.
Siihen ei vakavaan vois siirtyä pikkuhlijaa.
Eli oltiin möillä, Haapasaaressa ja ihan kivaa oli mökkeillä pitkästä aikaa, eli 5 vuoteen. Matkaa tehtiin yhtensä 5 tuntia. Eka 3 tuntia autolla ja siitä sitten jatkettiin 2 tuntia laivalla, jonka jälkeen vielä käveltiin saaren toiseen päähän mökkiin kaikkien tavaroiden ja kissojen kanssa. Ilma oli ihana koko reissun ajan, ellei oteta huomioon paluu laivamatkan sadetta, jossa kastuttiin kaikki :(
Oltiin joka ilta puusaunassa ja kissatkin ulkoili yhden päivän. En uskaltanu ulkoiluttaa hirveästi tosi kovan punpkivaaran takia :/ Käytiin joka päivä kyläkaupassa ja tehtiin hyvää ruokaa, herkuteltiin, pelattiin korttia ja yhtenä iltana uskallettiin jopa uimaan :D Käytiin myös Jonin kanssa Haapasaaren kirkossa, sillä mun yks suurin unelma ois päästä siinä pikkuisessa puukirkossa naimisiin :3 Se on niin kaunis ja paikkana mulle tosi tärkee.
Toivo oli reissun ajan hoidossa mun äidillä, ja äitihän ei olisi millään siitä luopunut kun ukkoa menin hakemaan. Siellä se oli kuulemma hengaillut vapaasti pitkin asuntoa ja vakipaikaksi oli muodostunut Juhan, äidin avomiehen toinen iso musta crocsi :DDD Siitä se oli tsiigaillut miten mailman pyörii, ihana mussu :3 Äitillä oli kuulemma käynyt enemmän vieraitakin Toivon hoitojakson aikan, ja kaikki olivat ukkelia ihaillet, vaikka eihän se hirveän vieraskorea lisko olekkaan :P
Toivon kanssa muuten menee oikein mallikkaasti! Eihän se mikään sylimyyry ole, mutta en sellaista herppiä halunnutkaan ja nyt on jo haaveissa toinen, joko cilli tai mada joka tulis asuun tohon Toivon vauvaterraan ku ukko muuttaa suurempaan. Oon niin ihastunu noihin herppeihin ja niiden olemiseen, huomaan välillä tuijjottelevani Toivon tekemisiä vaikka ois telkkari päällä :D
Noni, voisin alkaa pikkuhiljaa nukkumaan, en vaan usko et saan unta, ku ootan vaan sitä puhelua siitä työpaikasta!Pyydän Joilta pari kuvaa saarireissusta joita sitten lisäilen myöhemmin tänne ja sit tonne galleriaan. Kiitos ja anteeksi, myös kaloista!
(Ainii, oltiin muute häissäki, mut ne oli niin kivat että teen niistä ihan omas postauksen sitte ku ehdin!)
Vakavat ensin. Olin työhaastattelussa maanataina ja meni silleen...normaalia hunommin. Olen normaalisti todella itsevarma, enkä anna vieraiden ihmisten vaikuttaa suoritukseeni, mutta nyt kyllä meni NIIN pieleen ettei toista :(
Kaikki muut olivat tyyliin tradenomeja hienoimmasta päästä ja muutenki, tuntu että niillä on paljon parempi pohja työhön ku mulla, mut todellisuudessa mulla on varmaan enemmän asikaspalvelukokemusta, mutta en oikeen osannut tuoda omia asioitan julki. Mua myös alkoi jännittää, koska minua avastapäätä istuva tyttö vapisi ja tärisi kauttaaltaan aina kun puhui. Mua hermostuttaa sellanen ihan hemmetisti, kun joku muu alkaa ihan näkyvästi jännittämään ja panikoimaan. Puhuin myös omaan tyyliini hiukan silleen kevyesti, enkä kauheasti kehunut itseäni...muut kehuvat otsensä maasta taivaaseen...sanoin myös ihan rehellisesti senkin etten välttämättä tule kaikkien kanssa toimeen, mutta se ei koskaan ole vaikuttanut työhöni, ja että pidän oman ja työkavereiden henkilkohtaiset asiat työstä erillään. Kaikki tietty sen jälkeen ylistivät kuinka hyvin tulevat toisten ihmisten kanssa toimeen...
Musta vielä sellasseella kummallisella tavalla tuntu, että ku puhuin, ni se haastattelija ei olisi millään halunnut kuunnella vaan oli jo hiukan sen jälkeen kun alotin vastata kysymykseen silleen: "Joo'o, no entä sitten Jenni, mitä mieltä oot?". Jäi aika tympeä kuva, mutta toivottavasti saan sen paikan. Huomenna sanoivat soittavansa. Oon jo valmistautunu siihen et sanovat että en pääse, joten hirveenä pettymyksenä/yllätyksenä se ei tuu. Harmittaa niin paljon vaan se haastattelu, että voinkin olla kaikessa näin huono :(
Huonona olemisesta tulikin mieleen yksi tosi raskas juttu. Mulla ja Jaffalla ei oikeen meen hyvin. Se alko siinä noin kuukausi sen jälkeen kun meille tuli, ni hyökkäileen mun kimppuun ihan ilman syytä. Se puree yhtäkkiä tosi kovaa (yleensä kädestä) ja jatkaa sen jälkeen olemistaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Jaffa on jo todella iso ja voimakas ja käy mun kimppuun poikkeuksetta joka kerta kun menen sen huoneeseen ja pelkään sitä ihan oikeasti. Silloinkin puree heti ja kovaa kun koitan ottaa kiinni/syliin. En enää tiedä mitä teen, en pysty hoitamaan poikaa lainkaan ja asia ahdistaa mua jokapäivä ihan itkuun asti. En tiedä yhtään mitä oon tehny väärin, sillä mulla ei oo aikasemmin ollu kania (siis omaa). Tullessaankin se kyllä oli vilkas, eikä paljoa välitelyt musta, mutta aattelin sen vaan johtuvan siitä että kanilapsesta on mukavampi touhuta ku ihmetelä ihmisiä. Olin sen kanssa joka päivä monta tuntia, joskus vaan istun samassa huoneessa ja luin, joskus tein sille leikkitoreja ym. kivaa.
Toivon niin paljon että se rauhottuis, mutta eihän sekään auta mitään jos pelkään sitä. Oon nyt tosissani miettinyt luopumista ja jos Jaffasta luovun, ei tähän taloon astu enä yhtäkään jyrsijää tai kania saati mitään muutakaan terraariossa/häkissä/missän muussakaan raatussa tilassa elävää eläintä joka vaatii huomiota!
Mulla oli rottien kanssa kaikken suurin ongelma se, että mua ahdisti ja harmtti että eläin saa huomiota, liikuntaa ja aktiviteettejä sillon kun mä päätän sitä antaa. Ihan eri on esim. kissojen kohdalla, ne hakee huomiota just sillon ku tuntuu siltä, pyytää leikkimään sillon ku tuntuu siltä ja menee omiin oloihinsa kun haluavat omaa rauhaa. Tästä syystä musta tuntui etten ole tarpeeksi hyvä rotille, ja niiden olot stressasi mua niin paljon, että päätin antaa ne kotiin jossa niistä pidetään oikeanlaista huolta.
Mutta niin, toisin kävi :`(
Minna jolle rotat "myin" (ei koskaan maksanut rotista, häkistä, tarvikkeista eikä ruoista mitään) jaksoi pitää rottia kuukauden. Kun sitten kuukauden jälkeen kysyin että missä maksu viipyy, hän ilmoitti luopuvansa rotista, johtui kuulemma naapurien valituksista hajusta. Sanoin sitten, että tuun hakeen ne, jolloin se sano löytäneensä jonku uuden kodin niille kaverinsa luota, jolla on ollu aiemminki rottia. Sanoin sitten että ok, mutta et haluan sen kaveri puh numeron jolle menevät ja että jos kaveri ei pystykkään ottaa rottia ni ne voi palautua mulle ihan koska vaan. No, käykin sitten Emmin kautta ilmi, että tää kys Minna kaveri joka oli ottamassa rottia (mukamas) olikin tyyppi jolla ei ole rottia koskaan ollukkaa, eikä todellakaan ollut varma ottaako rottia vai ei. Tämän jälkeen soitin ja vietsitin ahkerasti mutta vastausta ei tullut. Emmi ilmoitti sitten vielä myöhemmin että Petsiessä on myynti ilmotus pojista. Sillon suutuin ihan tosissaan ja sain tulenkatkuiseen viestiini vain vastaukseksi että se on laitettu ennen kuin oli taas saanut uuden ostaja kandidaatin ja aikookin pitää rotat itse jos ei hajuvalituksia enää tule. Sen jälkeen olen mutaman kerran lähettänyt viestä, mutta vastausta ei kuulu, liekö sitten tahallsta vai ei. Saattaa olla että Minna pelkää että penään rahojani, 100e hän lupasi rotsita ja isosta lintuhäkistä ja kaikista tarvikkeista maksaa. Sain sitten kesäkuussa tietää että rotat eivä enää Minnalla ole, ja kukaan ei tiedä mihin ovat päätyneet. HARMITTAA NIIN PLAJON! Pojat olivat mulle kuitenkin tärkeitä, ja aluaisin tietää kuulumisia, mennä jopa katsomaan niitä, mutta eipä onnistu.
Jos joku tietää missä Rasse, Jesse ja Eka on, ilmottakaa! KIITOS!
 |
| Kuvassa Pulla-pappa Eka ja Rasse |
Olikohan vielä muuta...hmm...en tiedä, kaikki vaan stressaa ja ahdistaa niin paljon koko ajan. Tuo Jaffan tilanne ei ainakaan auta asiaan yhtään, en pysty olemaan kotona itkemättä.
Siihen ei vakavaan vois siirtyä pikkuhlijaa.
Eli oltiin möillä, Haapasaaressa ja ihan kivaa oli mökkeillä pitkästä aikaa, eli 5 vuoteen. Matkaa tehtiin yhtensä 5 tuntia. Eka 3 tuntia autolla ja siitä sitten jatkettiin 2 tuntia laivalla, jonka jälkeen vielä käveltiin saaren toiseen päähän mökkiin kaikkien tavaroiden ja kissojen kanssa. Ilma oli ihana koko reissun ajan, ellei oteta huomioon paluu laivamatkan sadetta, jossa kastuttiin kaikki :(
Oltiin joka ilta puusaunassa ja kissatkin ulkoili yhden päivän. En uskaltanu ulkoiluttaa hirveästi tosi kovan punpkivaaran takia :/ Käytiin joka päivä kyläkaupassa ja tehtiin hyvää ruokaa, herkuteltiin, pelattiin korttia ja yhtenä iltana uskallettiin jopa uimaan :D Käytiin myös Jonin kanssa Haapasaaren kirkossa, sillä mun yks suurin unelma ois päästä siinä pikkuisessa puukirkossa naimisiin :3 Se on niin kaunis ja paikkana mulle tosi tärkee.
Toivo oli reissun ajan hoidossa mun äidillä, ja äitihän ei olisi millään siitä luopunut kun ukkoa menin hakemaan. Siellä se oli kuulemma hengaillut vapaasti pitkin asuntoa ja vakipaikaksi oli muodostunut Juhan, äidin avomiehen toinen iso musta crocsi :DDD Siitä se oli tsiigaillut miten mailman pyörii, ihana mussu :3 Äitillä oli kuulemma käynyt enemmän vieraitakin Toivon hoitojakson aikan, ja kaikki olivat ukkelia ihaillet, vaikka eihän se hirveän vieraskorea lisko olekkaan :P
Toivon kanssa muuten menee oikein mallikkaasti! Eihän se mikään sylimyyry ole, mutta en sellaista herppiä halunnutkaan ja nyt on jo haaveissa toinen, joko cilli tai mada joka tulis asuun tohon Toivon vauvaterraan ku ukko muuttaa suurempaan. Oon niin ihastunu noihin herppeihin ja niiden olemiseen, huomaan välillä tuijjottelevani Toivon tekemisiä vaikka ois telkkari päällä :D
Noni, voisin alkaa pikkuhiljaa nukkumaan, en vaan usko et saan unta, ku ootan vaan sitä puhelua siitä työpaikasta!Pyydän Joilta pari kuvaa saarireissusta joita sitten lisäilen myöhemmin tänne ja sit tonne galleriaan. Kiitos ja anteeksi, myös kaloista!
(Ainii, oltiin muute häissäki, mut ne oli niin kivat että teen niistä ihan omas postauksen sitte ku ehdin!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)